Mikään ei enää ole sitä, mitä se ulospäin on aina perinteisesti näyttänyt olleen. Asioilla alkaa olla radikaalilla tavalla toisenlaisia merkityksiä, kuin millaisiksi aiemmin olen ne aina määritellyt. Ja syynä on se, että alan pikku hiljaa siirtyä Omaan Maailmaani, jossa minua suorastaan pakotetaan näkemään asiat nimenomaan siten, kuin minä ITSE haluaisin niiden (syvällä sydämessäni) olevan. Tässä juuri on se tämän kyseisen muutosvaiheen avain: asiat ja tilanteet ja olosuhteet alkavat väkisin muuttua sellaisiksi, kuin minä itse - usein hyvinkin syvällä sisimmässäni - haluaisin (ja olen aina halunnut) niiden olevan. En voi enää paeta tätä muutosta, jossa minut pakotetaan kohtaamaan oma aito itseni, en edes sellaisten käsitteiden taakse kuin "velvollisuus", "vastuu", "kuuliaisuus", "oikea menettelytapa". Huomaan ensin ajattelevani: "Mutta enhän minä tällaista saata haluta! Tämän haluaminenhan olisi suorastaan - julkeaa! Ennenkuulumatonta ja pöyristyttävää!" Ja tuosta pelostani huolimatta - pelosta että Jumala heittää sen tulikuuman kiven päälleni tuon uudenlaisen, minua itseäni kunnioittavan valinnan ja päätöksen seurauksena - huomaan olosuhteiden ympärilläni alkavan muuttua ja kehittyä sellaisiksi, että minut suorastaan pakotetaan tuijottamaan tuota omaa, piilossa ja tukahdutettuna ollutta haluani ja salaista toivettani suoraan, silmästä silmään. Siinä se yhtäkkiä seisoo, suoraan siinä edessäni, valmiina otettavaksi. Jos vain uskallan tarttua siihen, uhmaten kaikkia aikaisempia uskomuksiani.
Ja helppoa siihen tarttuminen ei ole, sillä sitä estävät juuri nuo monet, monet uskomukseni, joiden varaan olen koko aiemman elämäni rakentanut. "Olen huono ja välinpitämätön ja julma tytär, jos antaudun nyt näiden uusien olosuhteiden edessä, jotka hankaloittavat äitini luona käymistä, ja vähennän radikaalisti käyntejäni äitini luona hänen hoitokodissaan." (Sanoo lopen uupunut tytär, joka on säännöllisesti vieraillut jo kymmenen vuoden ajan masentuneen äitinsä luona tämän hoitokodissa, koettaen pitää äitiään elämän syrjässä kiinni, ja huolehdittuaan sitä ennen tästä halvaantuneesta äidistään lähes tulkoon koko elämänsä ajan, pienestä tytöstä lähtien.)
"Mitä hirveää tapahtuu, jos minä kerta kaikkiaan nyt vain antaudun tämän väsymykseni edessä, kun nyt nämä olosuhteet ovat ikään kuin tulleet puolelleni yrittäen pakottaa minua tekemään niin?" Ensimmäinen rektioni, kun sain tietää kulkuyhteyksien vaikeutumisesta, oli: "Tämä on kauhea tilanne! Kuinka nyt pääsen kulkemaan äitini luona?? Tämä on katastrofi!" Mutta sitten, yhtäkkiä, tajusin, että kyseessähän on päinvastoin lahja minulle! Elämä heittää minut olosuhteisiin, joissa on loppujen lopuksi - ensijärkytyksestä huolimatta - kyse positiivisesta asiasta: siitä, että minulla on mahdollisuus saada oma elämäni takaisin! Elämä ilman pakottavia aikatauluja ja ahdistavia velvollisuuksia ja sitä jatkuvaa oman avuttomuuden ja voimattomuuden tuntemista, kun parhaista yrityksistänikään huolimatta en voi tehdä mitään toisen ihmisen puolesta. (Et voi muuttaa ensimmäistäkään asiaa toisen ihmisen mielessä ja siinä, miten hän kokee asioita, et vaikka seisoisit viikon päälläsi klovnin asussa neilikka suussa.)
Mutta tuo lahja jää kokonaan avaamatta, ellen uskalla määritellä asioita aivan uudella tavalla. Tässäkin tilanteessa jouduin katsomaan kaikkea siihen liittyvää aivan, kuin näkisin kaiken ensimmäistä kertaa: "Minä olen siis "tytär". Mitä se oikein tarkoittaa? Mikä ON "tytär"? Onko tyttärellä jotain erityisiä velvollisuuksia, kuten "pelastaa äitinsä"? Ja miten se tapahtuu, jonkun ihmisen "pelastaminen"? Onko se edes mitenkään mahdollista? Olenko aivan varma siitä, että "pelastamista" on se, että istun äitini vuoteen vierellä jakaen hänen kärsimyksensä ja säälien häntä? Vai olisiko parempaa pelastamista se, että käyn äitini luona levänneenä ja iloisena tietäen, että hän itse on valinnut tämän polkunsa, jotain tärkeää tarkoitusta varten - tarkoitusta joka ei todellakaan tarvitse minun kannanottojani - ja että hän on täysin kykenevä sen polkunsa kulkemaan (hänhän tekee sitä, koko ajan!) sekä kunnioittaen häntä ja hänen valintojaan? Sen sijaan että säälimiselläni vain nuijisin häntä entistä syvemmälle toivottomuuteen?"
Ja: "Äitini kärsii. Olenko siitä aivan varma? Tai että hän kärsii niin paljon, kuin kuvittelen hänen kärsivän? Entä jos onkin niin, että minä kärsin jopa enemmän kuin äitini? Onko tämä minun omakin kärsimiseni vain - illuusiota, mielen tuotetta? Kuinka se voisi olla mahdollista, että yhtäkkiä en enää kärsisikään? Mitä minun mielessäni pitäisi silloin tapahtua; mitä pitäisi (tai mitä voisin)nähdä toisin?"
Se on kuin silmänkääntötemppu: murenevien ja romahtavien rakennelmien takaa paljastuukin yhtäkkiä mitä uskomattomimpia skenaarioita; skenaarioita joissa asiat aivan yllättäen, pohjimmiltaan, ovatkin juuri niin, kuin olisin aina niiden halunnutkin olevan. Mutta se uusi todellisuus on minulta täysin piilossa, jollen hiljennä mieltäni, joka aina turvautuu vanhoihin, loppuun kuluneisiin vastauksiin ja vanhaan, ennalta pureskeltuun tietoon, ja ala kysyä vastauksia sydämeltäni, intuitioltani, sielultani. Siltä syvältä viisaudelta minussa, johon saan yhteyden, kunhan vain lakkaan "tietämästä" ja olen hiljaa.
