Kaikki on aina jo ohi

Kun pelkään menneisyyttä, en itse asiassa kavahda itse "menneisyyttä" vaan sitä, että joutuisin uudestaan kokemaan vastaavanlaisia vaikeita ja raskaita tunteita. "Se oli hirveää ja toivon, etten koskaan enää joudu käymään läpi samanlaista tunnemyrskyä!" Menneisyys ei enää pelottaisi minua, jos hyvä haltija tulisi sauvaansa heilauttaen vakuuttamaan minulle, että menneisyydessäni ilmenneet tunteet ja kokemukset ovat osaltani lopullisesti ja varmasti ohi. Ei koskaan enää!

Mutta: oliko se kaikki oikeasti niin "hirveän kamalaa"?

Olenhan nyt tässä nykyisessä hetkessäni, muistelemassa sitä kaikkea, ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Ja tuntuu - kun näkökulmani siihen kaikkeen on nyt, kuin katselisin sitä kaikkea tapahtunutta ulkoa päin, aivan kuin jotain näytelmää -, että paikka, missä se kaikki kauhea loppujen lopuksi tapahtui, oli vain ja ainoastaan oman pääni sisällä, sillä ulkoisessa maailmassani (minusta irrallaan ja minusta riippumatta) kaikki oli koko ajan ihan ok! Nyt pystyn sen näkemään ja toteamaan. Miksi ihmeessä minun piti ehdoin tahdoin luoda draamaa mieleni sisälle, kun samaan aikaan konkreettinen todellisuus ympärilläni oli koko ajan täysin hyvin ja rauhaisasti ja koko ajan minusta huolehdittiin, oli sisälläni sitten käynnissä millainen tunnemyrsky tahansa? Mikään ei koskaan oikeasti uhannut minua ja fyysistä turvallisuuttani. Ainoa, mitä koskaan "uhattiin", olivat nuo mieleni luomat kuvitteelliset rakenteet, joilla ei ollut todellisuuden kanssa mitään tekemistä! Ja sitä todellisuutta oli, että kaikki ympärilläni oli koko ajan ihan hyvin, jos vain olisin ollut valmis ja halukas näkemään asiat niin.

Näen nyt sen kaiken tapahtuneen, kauempaa, liudentuneena, lieventyneenä. Nyt minun on mahdollista nähdä se kaikki hyvä, mitä siitä silloin niin ahdistavalta tuntuneesta asiasta seurasi ja näen, miten oli jopa välttämätöntä, että se kaikki tapahtui. Nyt on nähtävillä, että minä selvisin siitä kaikesta, loppujen lopuksi ihan hyvin (oikeastaan loistavasti verrattuna lähtötilanteeseen!) ja että kaikki oli, epäilyksistäni huolimatta, kaiken aikaa järjestyksessä (ja koko ajan menossa yhä suurempaa järjestystä). Ratkaisut olivat jo olemassa, oikeasti; ne vain eivät olleet näkyvillä ja havaittavissa, ennen kuin ne sitten ikään kuin vain itsestäänselvästi ilmaantuivat, jostain, heti kun se oli ehdottoman tarpeellista. Ratkaisut olivat kaiken aikaa siinä silmieni alla, mutta näkymättöminä, havaitsemattomina, siihen asti kunnes niiden oli aika aktivoitua ja tulla näkyviksi, tajuttaviksi.

Ja nyt, kaiken tuon jälkeen, ajattelen: "Voi hyvänen aika, jos olisin kaiken tuon tiennyt etukäteen! Sen, että ei se, mitä silloin tapahtui ja oli meneillään, OIKEASTI ollut hirveää! Että se kaikki "hirveä" ei ollut mitään muuta kuin VAIN TUNNE minussa eikä se ollut eikä se ole se kaikki, mistä siinä tapahtuneessa oli kyse ja mitä minä olen ja mitä minusta löytyy, eikä se missään nimessä ollut pysyvää. Jos olisin voinut silloin tietää, että joskus tulee aika, kun katselen tätä kaikkea kuin jotain ihmeellistä unta ja tulen jopa hämmästelemään senhetkisiä reaktioitani."

Tuollainen suhtautuminen edellyttää tietysti, että en ole vastustanut sitä, mitä on tapahtunut, vaan olen ikään kuin antautunut sille asialle sanoen: "Okei, opeta ja näytä minulle - kun nyt kerran siinä olet! -, mitä sinulla on minulle annettavaa." Jos pysyn hampaat irvessä kiinni näkemyksessäni, että "tämä on hirveää ja niin totaalisen väärin ja tällaista ei saisi tapahtua", niin energialla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vastata minulle takaisin samalla mitalla, vastustaa minua ja elämääni (aivan samoin kuin minä vastustan sitä). Ja "hirveää" on silloin se, mitä mitä saan ja mitä minulle kaikesta jää käteen (koska se on silloin se, mitä minä ensisijaisesti jostain kumman syystä haluankin kokea!)

Tämä on siis nykyisyyden lahja minulle: se, että mikään ei oikeasti ole ollut kauheaa! Olenhan edelleen tässä! Se, että saan olla tässä nykyhetkessäni, opettaa minulle menneisyydestä sen, että se, mitä asiat OIKEASTI todellisuuden mukaisesti ovat, ja se, miltä minusta kulloinkin tuntuu, ovat kaksi eri asiaa! Ne eivät ole suorassa yhteydessä keskenään, sillä siinä välissä olen minä, omine tulkintoineni ja käsityksineni. Todellisuus, se mitä ja miten asiat vain OVAT, ilman minun päälle liimattuja tulkintojani niistä, on aina paremmin, kuin kuvittelen sen ajatuksissani olevan. Tajuan sen nyt selvästi, kun pystyn katsomaan minulle tapahtuneita asioita tästä nykyisestä perspektiivistäni käsin, jolloin kykenen erottamaan toisistaan sen, että toisaalta jotain vain yksinkertaisesti tapahtui ja toisaalta olivat minun ajatukseni ja tulkintani siitä tapahtuneesta, jotka eivät - näin jäkeenpäin katsottuna - ole aina olleet läheskään tosia ja päteviä. Jotain vain tapahtui, eikä se ollut loppujen lopuksi ollenkaan niin kauheaa, kuin miten sen silloin tulkitsin ja koin - katsokaa nyt minua tässä nykyhetkessäni todisteena siitä! Ainakaan tässä vaiheessa enää se aikaisempi "kamala" ei päde elämässäni, istunhan juuri nytkin tässä tuolissani ihan mukavasti, kaikessa rauhassa, ilman että yhtään mikään uhkaa minua! Kaikki on juuri nyt ihan hyvin, lähes täydellisesti, eikä menneisyyden tarvitse välttämättä olla ollenkaan osa tätä kaikkea, mitä minulle juuri nyt tapahtuu. Ei se ole mikään itsestäänselvyys, että menneisyyden pitää olla mukana kaikessa, mitä minulle juuri nyt tapahtuu!

Lisäksi nykyisyys opettaa minulle sen, että kaikki on aina jo ohi. Se kaikki, mitä minulle tapahtui, on nyt ohi, ja silloinhan on niin, että se on ohi jo silloin, kun se vasta tapahtuu! Tämä nykyinen hetki viimeistään auttaa minua tajuamaan sen. Siinä hetkessä, kun jotain tapahtuu, ON jo mukana se hetki, kun se kyseinen asia on jo ohi ja jollain tapaa ratkennut. Kaikki aika (ja tapahtumat) on olemassa yhtä aikaa. Itse tapahtuma ja se, että se on joskus ohi, ovat yhtä aikaa. Kaikki on tavallaan jo ohi, ennen kuin se on alkanutkaan. Tämän asian tajuaa, kun jälkeenpäin katselee jotain aiempaa ikävää tapahtumaa ja nykyistä muistoa siitä. Kaikki on menossa koko ajan poispäin.

Menneisyydessäni ei ole ainuttakaan sellaista suurempaa (eikä pienempää) asiaa, joka ei ennen pitkää olisi jollain tapaa ratkennut ja mennyt eteenpäin, rakentavalla ja myönteisellä tavalla, ja jolle en voisi löytää syytä, miksi se tapahtui edukseni. Kaikki on osa suurta suunnitelmallista tapahtumaketjua, joka kattaa kaiken ja jonka tarkoituksena on ainoastaan se, että minua vapautetaan pelottavista asioista joutuessani kohtaamaan niitä. Nyt kun katselen menneisyyttäni tästä turvallisesta nykyhetkestä käsin, näen selvästi, miten jokainen menneisyyteni tapahtuma on ohjannut minun (ja läheisteni) elämää sellaiseen suuntaan ja sellaiselle polulle, missä meidän on tarvinnut kohdata ja käsitellä MAHDOLLISIMMAN VÄHÄINEN MÄÄRÄ vastuksia (mutta kuitenkin meille juuri sopiva, tarkoituksenmukainen määrä, jotta kohtaamamme ongelmat herättäisivät meissä aidon tarpeen ja valmiuden muutokseen.) Nyt näen, miten on täysin mahdollista, että jos alkuperäinen tilanne olisi saanut vain jatkua ja jatkua, se kenties olisi luonut meille vain enemmän harmia ja vaikeuksia ja voitettavia vastuksia, kuin mitä nyt tässä valitsemassamme tapahtumaketjussa jouduimme kohtaamaan ja käsittelemään. Lisäksi jokainen menneisyyteni tapahtuma on pitemmällä tähtäimellä ohjannut meitä kohti jotain auttavaa, ratkaisevaa tekijää, jonka ei olisi ollut mahdollista ilmaantua, ellei sitä ensimmäistä, muutoksen liikkeelle panevaa tapahtumaa olisi sattunut. Ja jos menneisyyteni on toiminut sellaisella minua suojelemaan ja auttamaan pyrkivällä periaatteella, miksei niin tulisi olemaan jatkossakin? Jos en löydä menneisyydestä mitään, mitä olisi syytä (ainakaan pelkästään!) pelätä, ei minulla ole mitään syytä pelätä tulevisuudessakaan! Tämä voisi olla kaikenkattava periaate elämäni tapahtumille, menneille ja tuleville: että kaikki on itse asiassa aina jo ohi ja aina perimmältään hyvin, silloinkin, kun jotain vasta tapahtuu ja on meneillään.