Mitä minä oikeasti voin tietää menneisyydestäni? En mitään. En ainuttakaan asiaa.
Ensinnäkään en enää ole samanlainen ihminen kuin silloin olin. Olen muuttunut niin valtavasti, että joskus jopa katsellessani mieleni muistikuvia silloisesta minästäni ihmettelen silmät suurina hänen reaktioitaan ja käyttäytymistään. En voisi enää sijoittaa tätä nykyistä minääni niihin vastaaviin tilanteisiin ja toimia samoin, kuin se silloinen minäni toimi. Se olisi yksinkertaisesti mahdotonta. Miksi siis enää kantaisin tietoisuudessani vieraan ihmisen tekoja ja toimia? Tekoja ja toimia, joihin en myöskään enää millään tavalla pysty vaikuttamaan (muuten kuin muuttamalla ajatuksiani ja uskomuksiani niistä), joten miksi enää murehtia niitä... Sehän olisi pelkkää ajanhukkaa!
Entä jos on myös niin, että oikeasti OLEN eri ihminen, kuin silloin olin? Että kyse ei olisikaan minun "muuttumisestani" ja "kehittymisestäni", vaan siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että olen eri ihminen. Entä jos elämämme ei olekaan mikään jatkumo, jossa perustaltaan samana pysyvä yksilö etenee jotain lineaarista kehityslinjaa pitkin keräten erilaisia toisiaan seuraavia elämänkokemuksia? Entä jos tuon kaiken sijaan olenkin joka hetki TOTAALISEN UUSI IHMINEN? (Vaikka minusta ei todellakaan tunnu siltä kuin aivan joissain poikkeustapauksissa...) Entä jos elämämme ei olekaan lineaarinen sarja perättäisiä hetkiä, joiden välillä on syy ja seuraus -suhde, vaan aina vain sitä yhtä yksittäistä, erillistä Nyt-hetkeä, jolla ei ole mitään yhteyttä mihinkään muuhun hetkeen, ellemme sitten ehdoin tahdoin halua uskoa niin ja nähdä asioita siten?
Mutta miksi minusta sitten joka hetki tuntuu, että olen juuri se sama persoonallisuus kuin äskenkin ja kaikki arjessa jatkuu aivan kuten se on aina jatkunut: NIIN ennustettavalla ja tyypillisellä tavalla, että joskus tekisi suorastaan mieli huutaa? Tuo tuntemukseni johtuu siitä, että vakaasti USKON siihen, että kaikki ympärilläni vain jatkuu ja jatkuu aivan samoin, kuin se on jatkunut eilen, tänään aiemmin ja hetki sitten. Suljen täysin silmäni ja mieleni siltä, kuinka voisin jollain uudella tavalla nähdä ja tulkita itseni ja todellisuuden ympärilläni. Mutta mitä enemmän pystyn luopumaan kaikenlaisista minua itseäni ja käyttäytymistäni koskevista uskomuksista, sen vapaammin kykenen myös toimimaan ilman persoonani painolastia joka hetki uutena luomuksena. "Syntyisin" silloin ikään kuin joka hetki uudestaan ja menisin eri tilanteisiin mieli tyhjennettynä ajatellen: "En voi tietää lopullista totuutta tästä kyseisestä asiasta. En voi tietää sitä, kuinka tulen toimimaan ja käyttäytymään, vakaista aikomuksistani ja kaikista perinteisistä ajatuksistani huolimatta, enkä voi tietää sitä, kuinka tämä asia tulee etenemään ja mistä siinä lopullisesti on kyse. Antaudun siis tälle tilanteelle ja luotan siihen, että kunhan omat aikeeni ovat vilpittömät, kaikki etenee minun parhaimmakseni ja haluaa perimmältään vain palvella minua."
Joskus käy niin ("suojavarustukseni" ollessa esim. väsymyksen tai hajamielisyyden takia alhaalla), että lähtiessäni jostain huoneesta tai tilanteesta ja palatessani hetken kuluttua takaisin voisin vaikka vannoa, että jotain todella oleellista on muuttunut... Tunnelma, se miltä muut ihmiset näyttävät ja vaikuttavat ja miten tilanne yhtäkkiä saa aivan uudenlaisen, odottamattoman suunnan ja käänteen... Tai se, miten joskus yllätän itseni aivan totaalisesti toimimalla täysin odottamattomalla ja poikkeuksellisella tavalla, vaikka vakaana aikomuksenani oli tehdä jotain aivan muuta. "Mistä tuo minun reaktioni oikein tuli?? Miten ihmeessä MINÄ saatoin reagoida noin, olinhan suunnitellut ja aikonut jotain aivan muuta? Enhän minä koskaan toimi tuolla tavalla, ei tuo ollut minua!" Tai miten joskus tuijotan aivan ällikällä lyötynä jotain läheistä ihmistä, jonka ah´ niin läpikotaisin luulin tunteneeni... Mutta nyt ihmeissäni siitä, miten yhtäkkiä tästä ihmisestä tulee esille jokin aivan totaalisen uusi piirre, joka alkaa hallita hänen käytöstään jopa niin, että hänen ulkomuotonsakin muuttuu. "Minne hän katosi?? Tule takaisin!!" Entäpä jos siinä edessäni silloin oikeasti seisoo eri ihminen? Miten sellainen käsitys muuttaisi suhtautumistani tähän kyseiseen henkilöön?
Menneisyyttä ei enää ole, menneet tapahtumat ovat poissa, ja sehän tarkoittaa, että periaatteessa voin muokata elämääni mihin suuntaan tahansa aivan siten kuin haluan! Kuka tai mikä voisi oikeasti estää sitä? Olen jatkuvasti tässä Nyt-hetkeni "pisteessä", mistä käsin voin turvallisesti tarkastella elämääni mihin suuntaan tahansa - sinne, missä kenties joskus on jotain tapahtunut ja sinne, missä kenties joskus voisi jotain vielä tapahtua - ja antaa asioille uusia tulkintoja, jotka palvelevat tämänhetkistä minääni paremmin. Kenellä on totuus menneistä asioista, sen enempää kuin nykyisistäkään? Onko sitä absoluuttista totuutta minulla itsellänikään koskien omia muistojani minulle tapahtuneista asioista? Luotanko aina täysin siihen, mitä joku 6-vuotias lapsi tulee minulle jostain asiasta kertomaan? Miksi sitten ehdoitta luotan tuohon omaan sisäiseen 6-vuotiaan ääneen ja hänen tulkintoihinsa asioista? Kykenikö hän näkemään kaiken, mitä silloin tapahtui ja oli meneillään? Ja olenko enää edes se sama ihminen, kuin tuo 6-vuotias oli?
Voin aivan vapaasti antaa jollekin mieleeni putkahtavalle muistikuvalle aivan uuden tulkinnan; tulkinnan, joka palvelee tämänhetkistä minääni. Tämänhetkinen minä ja eilinen minä - niillähän on mahdollisuus muodostaa AIVAN UUSI KOKONAISUUS, joka operoi tästä ajattomasta ja ikuisesta Nyt-hetkestäni käsin, missä olen aina turvassa.
Ja jos en muista jotain asiaa, voinko olla aivan varma, että sitä koko asiaa edes tapahtui... Tai että sillä on tälle tämänhetkiselle minälleni mitään merkitystä, tapahtuiko jotain joskus vai ei...
