Positiivisen kirjaimellinen maailma!

Miten yksinkertaista, helppoa ja hauskaa elämästä tulisi, jos kaikkeen suhtautuisi mahdollisimman positiivisella tavalla kirjaimellisesti! Kaikki olisi silloin juuri niin myönteisellä tavalla, kuin se vain suinkin voisi olla, ja juuri niin positiivisesti, kuin sen haluaisin nähdä ja kuulla. Aivan prikulleen. Ei mitään päätä pakottavia ja mieltä ja elämää hämmentäviä ylimääräisiä tulkintoja ja arveluja. Kaikki vain JUURI niin, kuin se voisi mahdollisimman positiivisella tavalla olla nähtävissä ja kuultavissa.

Ei mitään, mitä ei voisi tajuta ja nähdä heti. Ei tarvetta miettiä mitään ylimääräistä. Mikä helpotus! Ja minun olisi mahdollista saada HETI haluamani, kun tulkitsisin todellisuuden aina niin, että se mitä haluan, on jo olemassa elämässäni, jossain muodossa, jotenkin, siinä muodossa kuin sen kulloinkin pystyn - tai satun -silmilläni ihan oikeasti näkemään ja korvillani kuulemaan. Millainen määrä ajatusenergiaa ja elämänenergiaa vapautuisi itse elämiseen ja elämän kokemiseen (eikä vain elämän kokemisesta puhumiseen)!

Tuon loputtoman prosessoinnin ja asioiden analysoimisen - jota me niin rakastamme tehdä! -tarkoituksenahan on juuri se, että joskus, kenties, voisimme olla onnellisia; miksi emme siis menisi suorinta tietä siihen päämäärään ja suhtautuisi asioihin yhtä vilpittömästi, puhdassydämisesti ja mielikuvitusrikkaasti kuin lapset suhtautuvat! Kumpi on minulle tärkeämpää: olla onnellinen (kaikin käytettävissä olevin keinoin) vai olla "oikeassa" ja "oikeutettu", vaikkapa kantamaan kaunaa ja katkeruutta? Ja: maailma ja todellisuus seuraa aina katsettani, eli se, mihin kohdistan huomioni ja ajatukseni, lisääntyy ja kasvaa elämässäni. Se on laki.

Esim.:" Mummuni on kuollut. Minulla on häntä kova ikävä. Haluaisin hänet takaisin luokseni. Missä hän on nyt?" Paitsi että hän on tietysti koko ajan lähelläni ajatuksissani ja mielessäni ja sydämessäni (hyvin todellisena!), niin hänhän on tuossa kirjahyllyssä olevassa valokuvassa! Siinä hän on koko ajan näkösälläni ja voin jutella hänelle pitkin päivää, eikä hän lähde siitä koskaan minnekään. Ja hän on aina juuri sellainen kuin haluan hänen olevankin, ja itse asiassa tunnen hänen läsnäolonsa jopa tiiviimmin kuin silloin, kun hän vielä oli elossa...

Tapaan tuttavani ja kysyn: "Mitä sinulle kuuluu?" "Ihan hyvää, kiitos" Ajattelen häntä katsellessani: "Niin hänelle varmaan oikeasti kuuluukin! Onhan hän tuossa ainakin ihan iloisen ja terveen näköisenä ja oloisena. En pysty näkemään hänessä nyt mitään, mikä viittaisi siihen, että hänellä olisi todellisia, häntä jotenkin oikeasti uhkaavia ongelmia. Ei ihminen, jolla oikeasti olisi jotain akuutteja ongelmia, voisi esiintyä noin iloisen näköisenä!" Ja kun näen tuon toisen ihmisen johdonmukaisesti tuollaisessa valossa, saatan ennen pitkää hämmästyä sitä, miten hänen elämänsä alkaa uloskinpäin heijastaa sitä positiivisuutta, millä tavalla näen hänet! (Se, mitä todellisuudessa tapahtuu, on, että itse siirryn sellaiseen todellisuuteen, missä on olemassa senkaltainen versio tuosta kyseisestä ihmisestä...) Eikä tämä nyt todellakaan tarkoita välinpitämätöntä suhtautumista toisiin ihmisiin! Tiedän kyllä, milloin on oikein ja paikallaan tarjota apua! Se tietoisuus vain tulee luokseni ja panee minut tekemään ja toimimaan tai sanomaan jotain, tarkoituksenmukaisella tavalla. Mutta muuten toiset ihmiset kannattaa aina nähdä siten, että he ovat jotain muuta kuin heidän ongelmansa - silloin pääsee aina positiivisesti yllättymään!

"Voi, kunka minua janottaa!" tai "Minulla on kaamea nälkä! Pitäisi nousta ja raahautua ruokakaapille... Siellä jossain pitäisi olla yksi suklaapatukka jäljellä..." Mutta ilmeisesti minulla ei sitten kuitenkaan "aikuisten oikeasti" ole nälkä tai jano: enhän ole liikauttanut pikkuvarvastanikaan noustakseni tästä sohvalta ja mennäkseni keittiöön!

"Minulla taitaa olla sellainen ruoka-addiktio... Nytkin saan koko ajan taistella sitä halua vastaan, että menisin syömään loppuun jääkaapissa olevan kakun..." Mutta: tuosta ns. halustani huolimatta edelleen kuitenkin vain istun siinä sohvalla enkä ole mennyt jääkaapille! Ainoa, mitä teen, on, että vain AJATTELEN tuota kyseistä "haluani"... JUURI NYT, tänä nimenomaisena hetkenä en siis ole ainakaan totaalisen riippuvainen ruuasta, pystynhän vastustamaan tuota haluani... Totuus on, että tässä kyseisessä hetkessä en ole riippuvainen mistään, istuessani siinä missä olen, kaikessa rauhassa. Ja se on mullistava tajuaminen, kun vain annan itseni todella sisäistää sen. Seuraava hetki tulee olemaan sellainen, kuin se tulee olemaan, ja sillä on kaikki lupa myös olla sellainen, mutta juuri nyt, tänä hetkenä, olen ihminen, joka on vapaa. Kuka edes on kiinnostunut seuraavasta hetkestä? Eihän "seuraavaa hetkeä" koskaan oikeastaan edes tule, vaan aina on vain "tämä hetki tässä näin"...Hetkestä toiseen, "tämä hetki"...

"Hän loukkasi minua sanoillaan!" Mutta se, mitä hän sanoi, sehän oli loppujen lopuksi vain sanoja, tavuja ja äänteitä, jotka hänen suustaan ulos tultuaan häipyivät ja hajosivat saman tien, kuin tuhka hajoaa tuuleen! Ja olivat menneet ja poissa, välittömästi. Kuinka NE voisivat satuttaa ja loukata, oikeasti? Niitähän ei enää edes ole!

"Hän satutti minua noilla puheillaan!" Mutta kuinka hän sen kirjaimellisesti ottaen oikein teki? Olethan edelleen siinä, täysissä sielun ja ruumiin voimissa, vapaana ajattelemaan ja toimimaan täysin, kuten haluat! Vai oletko tuon kyseisen tapahtuman takia jotenkin estynyt toimimaan ja ajattelemaan täysin vapaasti seuraavassa hetkessä? Mitä se kirjaimellisesti ottaen edes oikein tarkoittaa, toisen "satuttaminen" pelkillä sanoilla...

"Voi kunpa tietäisin, rakastanko häntä vai en! Hetkinen, totuushan on, että juuri nyt tällä hetkellä en tunne tuntevani "rakkautta", mutta tilanne voi olla täysin toinen jo tunnin päästä tai ensi viikolla tai ensi kuussa (varsinkin jos hän älyää ostaa minulle sen kalliin korun syntymäpäivälahjaksi ja osaa pahoitella tarpeeksi ja juuri oikealla tavalla sitä älytöntä käytöstään)... Tämähän on todella yksinkertaista! Menen vain aina sen senhetkisen totuuteni mukaan!"

Ystäväni sanoo minulle: "Sinä et kuuntele minua!" Mitä jos ottaisinkin tuon, mitä hän sanoi, kirjaimellisesti (ilman että pelkäisin menettäväni siinä jotain) ja alkaisinkin miettiä, ilman tarvetta puolustautua, voisiko hän olla oikeassa? Muutenhan riitamme vain jatkuu ja jatkuu eikä johda mihinkään rakentavaan lopputulokseen, emmekä pääse ikinä eteenpäin. Ja ystäväni ei voisi tämän vilpittömän asenteeni edessä muuta kuin laskea aseensa... "Entä jos pyytäisin häntä kertomaan lisää, missä asioissa ja miten on totta se, että en kuuntele? Minuahan oikeastaan kiinnostaa kuulla siitä asiasta lisää..."

"Pitääköhän hän minusta? Ainakin äsken hän hymyili minulle, joten sen voi aivan hyvin tulkita niin, että hän pitää minusta! Ja se riittää minulle täysin, jotta voin juuri nyt tässä näin olla iloinen. Enhän nyt muuta tässä itseltäni kysykään, kuin vain sitä, pitikö hän minusta vai ei... Tulevaisuus saa olla sellainen, kuin se tulee olemaan, en voi vaikuttaa siihen; on täysin mahdollista, että tulen pettymään, mutta juuri nyt olen mieluummin iloinen kuin onneton... Ja jos käy niin, että hän ei olekaan minulle se "oikea", niin ehkä tämä iloinen asenteeni vetää sitten puoleeni sitä juuri minulle tarkoitettua ihmistä..."

Näitä mielen leikkejä voi viedä niin pitkälle, kuin sielu vain antaa myöten ja pystyt ottamaan vastaan. Sinulle voi aueta eri asioihin todella radikaaleja näkökulmia, jotka voivat mullistaa koko elämäsi päälaelleen ja jättää sinut vain yksinkertaisesti - olemaan iloinen! Ainakin on hauskaa olla yhtä vilpitön ja "yksinkertainen" kuin lapset ovat ja katsella maailmaa joskus vähän "hulluista" vinkkeleistä...